Se vuori, jonka kiipesin - katsaus kuluneeseen vuoteen

Tämä kevät on ollut vaikea, mutta samalla se on tuonut paljon hyvää. Viimeisen viikon olen kuitenkin miettinyt, että koska stressi alkaa käydä ylivoimaiseksi? Koska iskee se hetki, kun lamaantumiseltaan ei saa mitään aikaiseksi ja tuhoisat ajatukset hiipivät mieleen. Ja miten sen estää?

Tunnen itseni paremmin kuin kukaan muu ja vaikken noihin kysymyksiin vastausta tiedä, niin tunnen olevani kielekkeen reunalla. Eroten aiemmista vastaavista ajanjaksoista, olen nyt kuitenkin niin paljon vahvempi. Se on hämäävä olotila, sillä kiivettyään pitkän matkan on vaikeampi hahmottaa missä kohtaa ote lipsahtaa. Se minä, jonka ennen tunsin, olisi jo pudonnut.

Tämä kevät on koetellut mielenlujuutta oikein huolella. Elämä on muutoksessa, jossa pian on aika sulkea edeltävä osa ja aloittaa uusi kirja luvusta 1. Samalla pehvassa polttelee pelko siitä, miten talous kestää seuraavan kuukauden, kun säästöt hupenevat. Muutos taas on tuonut mukanaan valtavasti opintojen suorittamiseen liittyviä paineita.

Ehkä olen tullut niin pitkälle, ettei ote noin vain lipeä.

Ehkä paineen alla murtuminen on yksi asia, jota ei nyt ole syytä pelätä. Sehän on vain yksi kivi lisää kannettavaksi. Sen sijaan koitan katsoa tilannetta toisesta suunnasta. Kaiken tämän keskellä, olen jaksanut kannustaa itseäni ja pitää huolta hyvinvoinnistani. Olen ottanut paineet vastaan ja luovinut niiden läpi niin hyvin kuin kykenen.

Se matka, jonka olen kuluneen vuoden aikana kulkenut alkaa muuttua yhä selkeämmäksi. Kirjoittaessani viime syksynä siitä, miten olla itselleen ystävä, opettelin vasta noudattamaan ohjettani. Nyt kun paine kasvaa ja voimat vähenevät niin ei ole epäilystäkään, etten seisoisi itseni takana ja luottaisi itseeni.

Ajanhallinnassakin olen tullut pitkän matkan. Kuten myös hyvinvoinnin osalta. Keväällä ensimmäinen yritykseni uuteen liikuntarytmiin meni poikki, kun satutin selkäni. Kun reilun kuukauden kuluttua sain uuden otteen, iski pian sen jälkeen vaivakseni reilu viikon flunssa. Sen päätyttyä iskin heti takaisin treenin pariin. Tuo pieni takapakki kertoi minulle siitä, että tällä kertaa olen ehkä vihdoinkin onnistumassa.

Vuosi sitten unelmani olivat solmussa, mutta tällä hetkellä minulla on kaksi selkeää suurempaa unelmaa, joita kohti teen töitä hitaasti mutta varmasti. Samoihin aikoihin myös löysin itsestäni ensimmäistä kertaa oikeasti aikuisen ihmisen.

Olen kirjoittanut paljon itsensä kehittämisestä tehden jatkuvasti töitä sen kanssa. Välillä olen ainakin itse hieman miettinyt, kuinka iso osa kirjoituksistani on onttoa pölinää. Ei varmaan kauhean iso osa, sillä on näin pitkälle päässyt itseni kanssa niitä asioita pohtimalla.

Tärkeintä on varmaan juurikin itserakkaus, sellainen, jonka rakensin oman pääni varaan. Muiden varaan rakennettuna se olisi edelleen yhtä hutera kuin lehtimaja myrskytuulessa.

Muutos ei koskaan ole suoraviivaista. Tulee takapakkia ja harha-askelia, mutta ne ovat vain niitä. Ne eivät syö matkaa, joka on jo kuljettu, ellei niille anna valtaa. Ja voihan sitä välillä hengähtää ihan vain muuten vaan. Ei koko ajan tarvitse kulkea pää höyryten eteenpäin. Eihän muutoksessa ole mitään hauskaa, jos ei sitä välillä käänny ihmettelemään.

Vaikka olenkin pitkän matkan kulkenut, niin en ole oppinut ylittämään jaksamiseni ja motivaationi rajoja. Siksi tänään päätin kirjoittaa vielä irrallisen jutun, ennen kuin palaan vanhojen ja uusien juttusarjojeni pariin. Tai no, vähän pyydän vielä aikaa sillä toukokuun loppurutistus vie edelleen suurimman keskittymiseni blogin puolelta.