Vuosi eron jälkeen

Päädyttyäni parisuhteeseen 17 vuotiaana en ole kokenut vielä yhtään ystävänpäivää täysi-ikäisenä sinkkuna. Samalla edellinen suhteeni ehti alkaa juuri ennen ystävänpäivää.

Nyt käsillä on siis päivä joka oli ennen parisuhteen vuosipäivä, ystävänpäivä. Sekä alle viikon sen jälkeen päivä jona erosimme. Se tapahtui heti erään säännöllisen opiskelijatapahtumamme jälkeen pidän tuota ajankohtaa merkkipaaluna myös sille, että olen vuoden ehtinyt asioita käsitellä.


Olen uudenvuoden jälkeen päässyt ison askeleen kohti sitä määränpäätä, jossa voisin sanoa päässeeni yli edellisestä suhteestani. Tällä hetkellä minua jarruttaa ajatus siitä, että olenko todella yli, jos en voi olla vielä kaveri eksäni kanssa, vai onko normaalia, että se voi viedä vuosia tai olla mahdoton määränpää?

Toinen osa jonka tahdon saavuttaa ennen kuin julistan olevani yli liittyy mielialani ja ajatusmallini ailahteluun. Vaikka nyt tunnen ymmärtäneeni ja käsitelleeni kaiken, voivat ajatukseni kääntyä hetkessä väärään suuntaan. Tahdon todeta nykyisen olotilani vakautuvan ja varmistaa, ettei tämä ole taas yksi pieni vaihe, josta putoan takaisin kuopan pohjalle.


Minulla meni melkein vuosi, ennen kuin pääsin pisteeseen, jossa tunnen olevani aidosti sinkku. Siis pisteeseen, jossa sydämeni ei edelleen roiku menneessä ja koita löytää tietä ulos takakautta. Samalla minulla meni vuosi keksiä miten tahdon olla sinkku ja ymmärtää, ettei sinkkuus luo vaatimuksia tai sääntöjä vaan rikkoo niitä.

Häpeä ja epäonnistumisen tunteet vainosivat minua pitkään ja heitin niiden liekkeihin vain lisää bensaa. Lopulta tajusin, ettei minulla ole mitään syytä tuntea oloani epäonnistuneeksi. Tein virheitä ja mokailin. Annoin itseni hukkua liian syvälle pinnallisen tavoitteen saavuttamiseen. Mikään mitä tein, ei kuitenkaan ole sellaista, jota minun on syytä jälkikäteen murehtia.

Tehdessäni virheitä ja kulkiessani eteenpäin laput silmilläni tein kuitenkin myös paljon hyviä valintoja ja tekoja. En ole puhdas pulmunen, mutta ainakaan en pettänyt luottamusta ja ainakin olin rehellinen ja kerroin, jos minua epäilytti.

Jatkan pian eteenpäin mukanani repullinen oppeja siitä, mitä tein oikein ja siitä, mitä tein väärin.


Yksi suurimmista kysymyksistäni on se, miksi on niin vaikea päästää irti? Nyt näen, että iso osa siitä oli omaa pelkuruuttani, kun en ole osannut pitää päätäni asettamieni rajojen suhteen. Yritettyäni sinnikkäästi puolisen vuotta käydä eroa läpi pysyen kavereina eksäni kanssa voin nyt myöntää, ettei se toimi. Tai ei toiminut minun kohdallani, jokaisen ero on kuitenkin erilainen.

Toinen kysymys, jota pyöritin pitkään oli se, olinko kuitenkin vain laastari? Vei kuukausia ymmärtää, että ehkä minun pitäisi myös kysyä asiaa itseltäni toisinpäin. Uskon myös jokaisen olevan tavallaan laastari, mutta jos laastarin saaminen on merkittävä osa suhteen alkua on lähtökohta huono.

Pakenin totuutta pelkuruuttani. Sitä, että kaikki varoitusmerkit ovat olleet pystyssä jo aikoja sitten, mutta katsoin niiden ohi. Sitä, että epäonnistumisen pelko hallitsi tunteitani. Sitä, että toistin vain samaa kaavaa kuin aiemmin.

Luulin kohdanneeni itseni, tuntevani itseni ja olevani hyvässä paikassa juuri itseni kanssa. Siitä huolimatta en lopulta tuntenut itseäni ollenkaan. Syytin ulkoisia tekijöitä siitä, että parisuhde oli vaikea, vaikka niiden rooli oli paljon pienempi kuin uskalsin itselleni myöntää.


Olen valinnut kumppanini väärin perustein. Ensimmäinen virheeni oli se, että listasin vain yhtäläisyydet kaveripuolella, mutta unohdin huomioida isommat elämän arvot. Toisella kertaa en ymmärtänyt huomioida sitä, mitä kumpikin ihmissuhteelta kaipasi. Samalla suljin silmäni kaikilta varoitusmerkeiltä, jotka edellisellä kerralla olin huomannut.

Ensimmäisessä erossani tiesin eron olevan ovella, kun huomasin, ettei silloinen kumppanini enää koskaan kertonut rakastavansa minua. Viime kerralla muistan miettineeni samaa hieman ennen eroa, mutta tällä kertaa omalta puoleltani. En enää osannut sanoa noita sanoja. Silti ne tuntuivat täyttävän pääni heti eron jälkeen. Jokainen sanomatta jäänyt “rakastan sua” tuli nyt suurempana kuin koskaan.

Edelleen hämäännyn tunteista, joiden lähtökohta on tuntematon. Kenties se on syyllisyys, pelko tai ehkä kyse on erilaisesta rakkaudesta, kaverillisesta. Toisaalta eron kohtaamisesta voi tehdä vaikeaa se, etten tunne ihmistä, joka suhteen aikana olin. Se puolestaan kertoo todennäköisesti eron tarpeellisuudesta.


Rakkauden tunteen taustalla voi myös olla se, että rakkaus ja viha ovat hyvin samanlaiset tunteet. Rakkaus muuttuu helposti vihaksi ja kenties tämä toimii myös toisinpäin. Enkä minä jaksa vihata ketään, enkä oikeastaan tahdokaan.

Toisaalta olen myös luonut ympärilleni kulissin, jonka taakse hukkasin itseni kokonaan. Hautasin unelmani ja niiden mukana ison palan itseäni. Ehkä sen vaikutus oli minuun suurempi, kuin voisi kuvitellakaan.

Kommentit

Joko olet lukenut nämä?

Ulkopuolisuuden tunnelukko

Johdanto tunnelukkoihin

Koko on vain numero