Koska kadotin itseni?

Huono parisuhde voi satuttaa pitkään. Se voi saada meidät unohtamaan itsemme ja mukautumaan tilanteeseen. Joskus kannamme tuon oman itsemme päälle luomamme kuoren mukanamme seuraavaan suhteeseen. Joskus siitä tulee osa itseämme, tai joskus emme edes muista sen olemassaoloa. Joskus sen taustalla ovat muut ihmissuhteet, ystävämme tai perheemme tai ympäristöt ja elämäntilanteet, joihin koitamme mukautua.

Tammikuussa olin hetken unettomuuden kierteessä. Samaan aikaan mieltäni painoivat ikävät asiat, mutta suurempi syy oli onnellisuus. Nukkuminen tuntui turhalta, rasittavalta ajanhukalta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mieleni kirkastui. Olin vihdoinkin kotona.

Olin 17, kun päädyin ensimmäiseen parisuhteeseeni. Sen jälkeen ehdin olla sinkkuna noin puoli vuotta ennen seuraavaa. Tuon puolen vuoden aikana rakensin ympärilleni uuden elämän ja jätin kaiken vanhan taakseni. Kuvittelin tuntevani itseni täydellisesti ja jatkoin itsetuntemukseni työstämistä koko ajan. Vasta viime vuonna huomasin, ettei minulla ollut mitään hajua kuka olen.

Kaikki alkoi tuntua yhä vieraammalta. Ihmiset, paikat ja tilanteet ympärilläni. Kaikkein vieraimmalta tunnuin kuitenkin itse. Kenen ajatuksia päässäni pyörii, kenen sanoja suustani tulee?

Lopulta eräänä yönä palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Tahdoin lukea ja katsoa sarjoja, joista pidän. Tahdoin luonnostella ja tehdä asioita, joihin ennen käytin suurimman osan ajastani. En halunnut nukkua, vaan tehdä.

Nyt olen yli kuukauden ajan elänyt sydän palaen mieli kirkkaampana kuin aikoihin. Samalla olen alkanut muistella mennyttä ja tuntuu kuin viimeiset vuodet olisivat muuttuneet harmaaksi sumuksi, josta on vaikea saada selvää. Jopa viime vuosi tuntuu olevan täynnä mustia aukkoja, joissa olen ollut niin hukassa, etten enää muista mitä tapahtui.

Kun olin noin seitsemän vuotias pyysin vanhempiani ostamaan minulle piirustuslehtiön. Isäni ei halunnut suostua, kopiopaperi toimi ihan yhtä hyvin ja oli paljon halvempaa. Lopulta kuitenkin sovimme, että jos piirrän lehtiöön huolella, niin saan sen.

Ensimmäinen kuva, jonka piirsin oli linna, josta olin todella ylpeä. Samoihin aikoihin päätin, että tahdon oppia piirtämään hyvin. Julistin tämän päätöksen vanhemmilleni innoissani, jolloin isäni sanoi, ettei sitten turhaan kehu, ellen oikeasti kehity. Okei, se käy hyvin.

Toisella luokalla lopulta sain kehun isältäni. Positiivisen yllättynyt “no tässä on yritystä” jäi mieleeni vahvasti. Muistan edelleen elävästi tuon piirustuksen, joka oli osoitus siitä, että suunta oli oikea.

Minne ikinä meninkin, pakkasin aina mukaani lehtiön ja kyniä. Piirsin melkein päivittäin ja muistan jo joskus yhdeksän vuotiaana päättäneeni, että joskus siitä tulee minulle ammatti.

Peruskoulun jälkeen tahdoin lähteä opiskelemaan kuvataidetta kuva-artesaanin tutkintoa varten. Ensin vanhempani koittivat suostutella minua valitsemaan lukion, jossa kuvataidetta olisi mahdollista ottaa normaalia enemmän, sillä pärjäsin hyvin koulussa. Harkitsinkin tuota hieman, mutta ammattikoulu vei voiton. Sain kuitenkin siihen sisällytettyä ylioppilastutkinnon, joten vanhempani olivat myös tyytyväisiä valintaani.

Kun kirjoitukset olivat paketissa ja valmistuminen häämötti, aloin luonnostella muotsikan (muotoiluinstituutti) ennakkotehtäviä. Sitten jokin naksahti. Viikko ennen yhteishaun päättymistä olivatkin kaikki viisi hakukohdettani tradenomin opintoja. Ajattelin, ettei minusta ole graafikoksi, enkä ehkä sitä tahdokaan.

Kun aloitin opintoni ja rohmusin vapaa-ajalleni opiskelija-aktiivitoimintaa alkoi kynä osua paperille yhä harvemmin. Lopulta vain satunnaisesti ja silloinkin vain luonnostelumielessä.

Tänä keväänä sain päähäni ottaa kunnolla kynän käteeni pitkästä aikaa. Hetkessä olin taas piirtämisen lumoissa ja tunsin oloni onnelliseksi.

Viettäessäni viikonloppua perheeni kanssa ilmaisin turhautumiseni. Jos vain olisinkin työtön ja voisin vain piirtää. Juuri silloin ei tehnyt mieli tehdä muutakaan.

Olin jo päättänyt hakea opiskelemaan, mutta nyt aloin ajatella tilannetta uudelleen läpi. Minulla oli unohtunut unelma. Unelma, joka teki minut onnelliseksi. Unelma, johon olin jo vuosia sitten sitoutunut laittamaan kaikkeni. Unelma, jonka toteuttamiseen oli monia muitakin polkuja, kuin se jonka olin kerran valinnut.

Miksi lähdin opiskelemaan tradenomiksi, vaikka olen aina tiennyt, mitä oikeasti tahdon tehdä? Miksi luovutin ennen kuin ehdin epäonnistua kertaakaan?

Kun ylioppilasjuhlissani / valmistujaisissani kerroin sukulaisilleni mihin olin hakenut, olivat kaikki ihmeissään. Kaikki paitsi minä. Nyt kun tutkintoni on loppusuoralla huomaan olevani vähintään yhtä ihmeissäni asiasta.

Muistan ajatelleeni, ettei ollutkaan kivaa tehdä harrastuksestaan työtä, että se vei siitä ilon. Silti harrastukseni tuntui katoavan kokonaan, kun siitä tuli vain harrastus. Ajattelin myös tahtovani varman ammatin. Kai menetin itsevarmuuteni ja rohkeuteni silloin.

Kohta minulla on se varma tutkinto, jolla on monipuoliset työllistymismahdollisuudet. Ehkä nyt on aika laittaa kaikki kortit peliin kohti unelmaa ja lakata pelkäämästä. Minä olen minä, vaikka kuinka koitan olla joku muu. Ja minä haluan vain tuoda ajatukseni kuvina paperille.